Mänty joka seisoo rinteellä

Noin 20 minuutin ajomatkan päässä täältä Yeongwolin keskustasta, ylhäällä vuorilla, seisoo hauskannäköinen talorykelmä. Paikkaa kutsutaan koreaksi nimellä "männyksi joka seisoo rinteellä".

Talossa asuu nuoria, 9-18 vuotiaita poikia (tytöille on erillinen talo pari kilometriä lähempänä keskustaa) jotka eri syistä eivät pysty asumaan omien vanhempiensa kanssa - tämä on heidän sijaiskoti. Talon on rakentanut paikkaa pitävä katolinen pastori, isä Sebastian: työ alkoi noin 22 vuotta sitten ja parannustyöt jatkuvat vieläkin. Talo on hullunkurinen; rakennusmateriaalina on käytetty lahjoitukseksi saatuja kaakeleita, tiiliä, lautaa jne. Toisaalta paikka on hieno suoritus pastorilta, joka ilmeisestikin on tietänyt jo kauan mitä hän haluaa elämässään tehdä.

Vierailimme paikassa jo aikaisimmin eräänä aamupäivänä lokakuussa ja halusimme palata sinne, koska paikka oli mielenkiintoinen ja pastori erittäin mukava. Saimmekin yöpyä siellä viime viikolla yhden yön Eunmin kanssa.

Keskiviikkona 4.11 vietimme ensin pari tuntia lasten kanssa heidän iltapäiväkeskuksessa Yeongwolin keskustassa. Tässä keskuksessa n. 15 lasta viettää iltapäivänsä koulun jälkeen, ennenkuin kaikki suuntaavat yhdessä yöksi kotiin vuorille; keskus omistaa 2 minibussia. Nämä lapset ovat vanhempia kuin meidän keskuksemme lapset ja olivatkin siksi paljon enemmän kiinnostuneita meistä henkilöinä. Minä yritin parhaani mukaan kommunikoida heidän kanssaan. Yhteistä kieltä ei aina tarvitse; riittää kun löytää toisen kiinnostuksen kohteet ja heti on hauskempaa.

Ja pastori vasta hauska onkin; hänellä on pitkä musta parta ja pitkät mustat hiukset, kulkee vaatetuksessa joka muistuttaa pyjamaa ja valmistaa vapaa-ajallansa viiniä. Isä Sebastian oli kovin kiinnostunut meistä ja illalla, kotonansa ylhäällä vuorilla, hän tarjosikin meille olutta ja pientä purtavaa ja istuimme lähes kolme tuntia juttelemassa. Puhuimme paljon kulttuurieroista ja esim. eroavaisuuksista suomalaisen ja korealaisen koulutuksen välillä. Me emme paljoakaan juttele oman keskuksemme opettajiemme kanssa, joten voitte vain kuvitella miten mukavaa oli päästä kunnolla juttelemaan jonkun kanssa kahden kuukauden Koreassa oleskelun jälkeen.

Isä Sebastianin keskus on myös ryhtymässä vastaanottamaan IWOn vapaaehtoisia. Meidän mielestä idea on mahtava, koska tunnelma lasten kesken on todella lämmin ja mekin tunnemme itsemme tervetulleiksi. Isä Sebastian oli kuitenkin sitä mieltä, että vaikka meidän vapaaehtoisprojektimme onkin välillä pitkästyttävä, on meidän projektimme helpompi - lasten näkökulmasta. Tässä Isä Sebastianin keskuksessa lapsilla ei ole sitä ydinperhettä, mitä meidän keskuksen lapsilla on - isä, äiti ja koti. DODAM keskuksen lapsille onkin helpompaa kun meidän vapaaehtois-aikamme täällä päättyy; Isä Sebastianin lapsille olisikin hyvästien jättäminen vaikeampaa. Nämä lapset katsovat olevansa yhtä suurta perhettä - ja siitä irtautuminen voisi olla vaikeaa.

Meitä vapaaehtoisia pyydetään Isä Sebastianin keskukselle nyt joka päivä - ja joka päivä me taidamme sinne tunniksi mennäkin, heti kun päivämme DODAM keskuksessa päätty.

"Mänty joka seisoo rinteellä"








Näkymä talolta



Pojat menossa kouluun.

Talon takkahuonetta

Minä ja isä Sebastian

Sokcho, Seoraksan ja armoton sää

Eli oppitunti siitä miksi säätiedotuksen tarkistaminen kannattaa.

Lauantaina 31.10 suuntasin koilliseen. Gangwon-do provinssissa sijaitsee Korean suosituin ja monien mielestä kaunein kansallispuisto, Seoraksan. Pähkäiltyäni ensin aikani, varasin pari viikkoa sitten yöpymispaikan Seoraksan vuoriston huipun vaellusmajalta kuun viimeiselle päivälle - ketään muuta en saanut mukaani, joten lähdin matkaan yksin. Seoraksan olisi koettava - kun sitä kaikki niin hehkuttavat.

Merenrannalla Seoraksanin vieressä sijaitsee pieni Sokchon kaupunki. Yöpyisin ensin siellä yhden yön, parin muun vapaaehtoisen suosittelemassa hostellissa. Tarkoitukseni oli lähteä lyhyelle vaellukselle jo lauantaina, mutta kun saavuin kaupunkiin kello oli jo lähemmäs kolme, minun olisi syötävä, enkä välttämättä ehtisi takaisin ennen pimeää - sitäpaitsi sää näytti huononevan, joten päätin jättää patikoinnin seuraavalle päivälle, jos vaikka ilma kirkastuisi siihen mennessä.

Kävelinkin vain ympäri Sokchon kaupunkia lauantai-iltapäivänä, kevyessä sateessa. Sokcho on satamakaupunki joten kävelin kauan rantaa pitkin katselemassa harmaata merta ja laivoja. Tuuli ja vesisade meren äärellä oli aika raikastavaa. Kävin myös ensinmäistä kertaa eläessäni majakassa - majakassa käynti onkin ollut salainen haaveeni, kiitos Tove Janssonin tarinoitten.

Sokchon majakka



Japaninmeri

Satamaa

Hostellini oli juuri niin mukava kuin Memispace- vapaaehtoiset olivat kuvailleetkin. Paikka oli kodikas ja paikanpitäjä herttainen - ja kamalan kiinnostunut Suomesta.


The House Hostelin keittiö

Lauantai-iltana kävin vielä rentoutumassa pienessä kylpylässä ja sen jälkeen ulkona syömässä kanadalaisen pariskunnan kanssa, jotka sattumalta asuivat samassa hostellissa ja jotka tapasin matkalla kylpylästä. Ruokapaikka oli jo itsessään kokemisen arvoinen - ravintola näytti vanhalta autotallilta, paikka oli kylmä ja tynnyrit toimivat pöytinä. Me grillattiin ruokamme pienellä tulisijalla (upotettu "pöytään"). Ja kokoajan ravintola oli täpötäynnä ihmisiä!

Seuraavana aamuna heräsin hostellissa edellisiltaa karmeampaan säähän. Sadetta tuli nyt kunnolla. Ei auttanut - tänne saakka oli tultu ja Seoraksan olisi nähtävä. Lähdin hostellilta aamulla kahden muun tyypin kanssa jotka myös olivat lähdössä kansallispuistoon. Bussi puiston sisäänkäynnille oli täynnä ihmisiä ja lippukassallakin oli paljon jonoa, joten eiköhän nyt minultakin vaellus onnistuisi jos kaikilta näiltä muiltakin. Kaksi seuralaistani päättivät lähteä eri suuntaan ja minä lähdin kohti huippua. Varaamani yösija sijaitsisi 1500 metrissä, sinne olisi noin 10 kilometrin matka ja arvioitu vaellusaika 7 tuntia.

Maisemaa Seoraksanista

Kaatosateen takia pysähdyin harvakseltani ottamaan valokuvia, mutta päättelin että seuraavana päivänä voisi olla parempi sää jolloin saisin paremmin kuvia kauniista maisemasta. Varusteinani oli sateenvarjo, kertakäyttösadetakki ja vettähylkivä ulkoilutakkini. Lenkkarini olivat litimärät jo puolen tunnin kävelyn jälkeen, mutta kun nyt kerran jo olivat kastuneet niin voihan sitä jatkaa patikointia. Alussa 10 kilometrin reitti oli loivaa ylämäkeä, puolessavälissä maasto muuttui jyrkemmäksi. Pysähdyin eräällä majapaikalla puolessavälillä vetämään henkeä - mietin jos kannattaisi kääntyä ja hankkia jostain kaupungilta hostellipaikka - mutta jatkoin kuitenkin. Voisin jäädä seuraavalle majapaikalle jonne oli 2,5 kilometriä.

Seuraavalle majapaikalle tullessani olin jo huomattavasti väsyneempi ja mietin vain eväitteni vähyyttä. Olisin halunnut jäädä sinne yötä - olin kuitenkin kiivennyt ylämäkeä jo 4 tuntia. Paikalle tullessani pelästyin koska paikka oli tyhjä - sieltä ei siis saanut evästä. Söin onnettomat voileipäni ja vaihdoin lämpimämpään vaatekerrastoon. Pähkäilin hetken mitä tekisin - varaamalleni yösijalle olisi vielä 2,5 kilometriä ylämäkeä, mutta mitenkään en olisi jaksanut. Nyt jos kääntyisin takaisin ehtisin alas ennen pimeää. Käännyinkin ja tapasin hetken päästä korealaisen reppumatkaajan. Hän kysyi minne olin menossa ja mainitsin vain vuorenhuipun majapaikkani, Jungcheonin. Yritin kertoa hänelle etten mitenkään kuitenkaan jaksaisi sinne, mutta hänen mielestäni minun tulisi jatkaa. Jatkoinkin hänen perässä kiipeämistä ja hän jäi odottamaan joka kerta kun jäin puuskuttamaan. Hän puhui pelkästään koreaa minulle, mutta minun teki vain mieli itkeä.

Matka huipulle taittui hiljalleen - minä laskin askeleitani aina sataan kerrallaan ja mietin päässäni miten paljon se teki metreissa. Kahden tunnin kuluttua huokaisin helpotuksesta kun majapaikkamme häämötti edessä. Onneksi tapasin tämän korealaisen, ulkona alkoi jo hämärtää kun ehdimme perille ja jos jotain olisi sattunut, en olisi tiennyt mitä tehdä yksin.

Majapaikalla kaikki muut olivat tosi-vaeltajia; kaikilla Gore-tex vaatteet ja retkikeittimet ja kaikki. Minulla ei ollut muita eväitä kuin mitä majapaikalta pystyi ostaa, mistään aterimista puhumattakaan - ja kaikki vaatteeni olivat litimärät. Sama korealainen varmaan sääli minua ja tarjosi minulle päivällistä. Amerikkalaisvaeltaja taas läksytti minua kaikesta mitä tein väärin. Valot sammuivat yösijalla kello yhdeksältä ja kaikki menivät maate. Minä en saanut unta yhtään.

Aamulla oli herätys 5.50. Meille kerrottiin että vesisade oli yön aikana muuttunut lumisateeksi ja vuorta oli riepotellut lumimyräkkä koko yön läpi. Reitti jota olimme kiivenneet ylös oli satanut umpeen ja meidän oli kaikkien lähdettävä majalta yhdessä toista reittiä, koska reitti saattoi olla vaarallinen. Silloin olisi tehnyt mieli jäädä odottamaan vaikka helikopterikyytiä.

Puin päälle monta kerrosta ja ostin piikit lenkkareitteni alle. Kello 7.30 lähdimme koko ryhmän voimin. Retkiryhmä näytti todellisilta vuorikiipeilijöiltä. Ylitimme ensin korkeimman huipun 1707 metrissä ennen laskeutumista. Minua harmitti että näkyvyys oli niin huono - maisema huipulta kun on upea, vuoria niin pitkälle kuin silmä siintää. Alastulo oli tietenkin helpompi ja odotin kokoajan koska lumiraja tulisi vastaan. Lunta riitti kuitenkin ihan alas asti. Yön aikana useaan osaan Koreaa oli satanut ensilumi ja paikallisliikenne seisoi paikallaan monessa paikkaa.

Taksinmatkan, kaden bussimatkan ja kuuden tunnin päästä oli takaisin kotona.

Vaatteeni olivat edelleen läpimärät, olin väsynyt ja nälkäinen ja polviin sattui - mutta hitto mikä onni että lähdin matkaan! Ensi kerralla tosin tarkistan sääennustukset.

Jungcheonin majapaikalla

Retkiryhmämme