Mänty joka seisoo rinteellä

Noin 20 minuutin ajomatkan päässä täältä Yeongwolin keskustasta, ylhäällä vuorilla, seisoo hauskannäköinen talorykelmä. Paikkaa kutsutaan koreaksi nimellä "männyksi joka seisoo rinteellä".

Talossa asuu nuoria, 9-18 vuotiaita poikia (tytöille on erillinen talo pari kilometriä lähempänä keskustaa) jotka eri syistä eivät pysty asumaan omien vanhempiensa kanssa - tämä on heidän sijaiskoti. Talon on rakentanut paikkaa pitävä katolinen pastori, isä Sebastian: työ alkoi noin 22 vuotta sitten ja parannustyöt jatkuvat vieläkin. Talo on hullunkurinen; rakennusmateriaalina on käytetty lahjoitukseksi saatuja kaakeleita, tiiliä, lautaa jne. Toisaalta paikka on hieno suoritus pastorilta, joka ilmeisestikin on tietänyt jo kauan mitä hän haluaa elämässään tehdä.

Vierailimme paikassa jo aikaisimmin eräänä aamupäivänä lokakuussa ja halusimme palata sinne, koska paikka oli mielenkiintoinen ja pastori erittäin mukava. Saimmekin yöpyä siellä viime viikolla yhden yön Eunmin kanssa.

Keskiviikkona 4.11 vietimme ensin pari tuntia lasten kanssa heidän iltapäiväkeskuksessa Yeongwolin keskustassa. Tässä keskuksessa n. 15 lasta viettää iltapäivänsä koulun jälkeen, ennenkuin kaikki suuntaavat yhdessä yöksi kotiin vuorille; keskus omistaa 2 minibussia. Nämä lapset ovat vanhempia kuin meidän keskuksemme lapset ja olivatkin siksi paljon enemmän kiinnostuneita meistä henkilöinä. Minä yritin parhaani mukaan kommunikoida heidän kanssaan. Yhteistä kieltä ei aina tarvitse; riittää kun löytää toisen kiinnostuksen kohteet ja heti on hauskempaa.

Ja pastori vasta hauska onkin; hänellä on pitkä musta parta ja pitkät mustat hiukset, kulkee vaatetuksessa joka muistuttaa pyjamaa ja valmistaa vapaa-ajallansa viiniä. Isä Sebastian oli kovin kiinnostunut meistä ja illalla, kotonansa ylhäällä vuorilla, hän tarjosikin meille olutta ja pientä purtavaa ja istuimme lähes kolme tuntia juttelemassa. Puhuimme paljon kulttuurieroista ja esim. eroavaisuuksista suomalaisen ja korealaisen koulutuksen välillä. Me emme paljoakaan juttele oman keskuksemme opettajiemme kanssa, joten voitte vain kuvitella miten mukavaa oli päästä kunnolla juttelemaan jonkun kanssa kahden kuukauden Koreassa oleskelun jälkeen.

Isä Sebastianin keskus on myös ryhtymässä vastaanottamaan IWOn vapaaehtoisia. Meidän mielestä idea on mahtava, koska tunnelma lasten kesken on todella lämmin ja mekin tunnemme itsemme tervetulleiksi. Isä Sebastian oli kuitenkin sitä mieltä, että vaikka meidän vapaaehtoisprojektimme onkin välillä pitkästyttävä, on meidän projektimme helpompi - lasten näkökulmasta. Tässä Isä Sebastianin keskuksessa lapsilla ei ole sitä ydinperhettä, mitä meidän keskuksen lapsilla on - isä, äiti ja koti. DODAM keskuksen lapsille onkin helpompaa kun meidän vapaaehtois-aikamme täällä päättyy; Isä Sebastianin lapsille olisikin hyvästien jättäminen vaikeampaa. Nämä lapset katsovat olevansa yhtä suurta perhettä - ja siitä irtautuminen voisi olla vaikeaa.

Meitä vapaaehtoisia pyydetään Isä Sebastianin keskukselle nyt joka päivä - ja joka päivä me taidamme sinne tunniksi mennäkin, heti kun päivämme DODAM keskuksessa päätty.

"Mänty joka seisoo rinteellä"








Näkymä talolta



Pojat menossa kouluun.

Talon takkahuonetta

Minä ja isä Sebastian

Sokcho, Seoraksan ja armoton sää

Eli oppitunti siitä miksi säätiedotuksen tarkistaminen kannattaa.

Lauantaina 31.10 suuntasin koilliseen. Gangwon-do provinssissa sijaitsee Korean suosituin ja monien mielestä kaunein kansallispuisto, Seoraksan. Pähkäiltyäni ensin aikani, varasin pari viikkoa sitten yöpymispaikan Seoraksan vuoriston huipun vaellusmajalta kuun viimeiselle päivälle - ketään muuta en saanut mukaani, joten lähdin matkaan yksin. Seoraksan olisi koettava - kun sitä kaikki niin hehkuttavat.

Merenrannalla Seoraksanin vieressä sijaitsee pieni Sokchon kaupunki. Yöpyisin ensin siellä yhden yön, parin muun vapaaehtoisen suosittelemassa hostellissa. Tarkoitukseni oli lähteä lyhyelle vaellukselle jo lauantaina, mutta kun saavuin kaupunkiin kello oli jo lähemmäs kolme, minun olisi syötävä, enkä välttämättä ehtisi takaisin ennen pimeää - sitäpaitsi sää näytti huononevan, joten päätin jättää patikoinnin seuraavalle päivälle, jos vaikka ilma kirkastuisi siihen mennessä.

Kävelinkin vain ympäri Sokchon kaupunkia lauantai-iltapäivänä, kevyessä sateessa. Sokcho on satamakaupunki joten kävelin kauan rantaa pitkin katselemassa harmaata merta ja laivoja. Tuuli ja vesisade meren äärellä oli aika raikastavaa. Kävin myös ensinmäistä kertaa eläessäni majakassa - majakassa käynti onkin ollut salainen haaveeni, kiitos Tove Janssonin tarinoitten.

Sokchon majakka



Japaninmeri

Satamaa

Hostellini oli juuri niin mukava kuin Memispace- vapaaehtoiset olivat kuvailleetkin. Paikka oli kodikas ja paikanpitäjä herttainen - ja kamalan kiinnostunut Suomesta.


The House Hostelin keittiö

Lauantai-iltana kävin vielä rentoutumassa pienessä kylpylässä ja sen jälkeen ulkona syömässä kanadalaisen pariskunnan kanssa, jotka sattumalta asuivat samassa hostellissa ja jotka tapasin matkalla kylpylästä. Ruokapaikka oli jo itsessään kokemisen arvoinen - ravintola näytti vanhalta autotallilta, paikka oli kylmä ja tynnyrit toimivat pöytinä. Me grillattiin ruokamme pienellä tulisijalla (upotettu "pöytään"). Ja kokoajan ravintola oli täpötäynnä ihmisiä!

Seuraavana aamuna heräsin hostellissa edellisiltaa karmeampaan säähän. Sadetta tuli nyt kunnolla. Ei auttanut - tänne saakka oli tultu ja Seoraksan olisi nähtävä. Lähdin hostellilta aamulla kahden muun tyypin kanssa jotka myös olivat lähdössä kansallispuistoon. Bussi puiston sisäänkäynnille oli täynnä ihmisiä ja lippukassallakin oli paljon jonoa, joten eiköhän nyt minultakin vaellus onnistuisi jos kaikilta näiltä muiltakin. Kaksi seuralaistani päättivät lähteä eri suuntaan ja minä lähdin kohti huippua. Varaamani yösija sijaitsisi 1500 metrissä, sinne olisi noin 10 kilometrin matka ja arvioitu vaellusaika 7 tuntia.

Maisemaa Seoraksanista

Kaatosateen takia pysähdyin harvakseltani ottamaan valokuvia, mutta päättelin että seuraavana päivänä voisi olla parempi sää jolloin saisin paremmin kuvia kauniista maisemasta. Varusteinani oli sateenvarjo, kertakäyttösadetakki ja vettähylkivä ulkoilutakkini. Lenkkarini olivat litimärät jo puolen tunnin kävelyn jälkeen, mutta kun nyt kerran jo olivat kastuneet niin voihan sitä jatkaa patikointia. Alussa 10 kilometrin reitti oli loivaa ylämäkeä, puolessavälissä maasto muuttui jyrkemmäksi. Pysähdyin eräällä majapaikalla puolessavälillä vetämään henkeä - mietin jos kannattaisi kääntyä ja hankkia jostain kaupungilta hostellipaikka - mutta jatkoin kuitenkin. Voisin jäädä seuraavalle majapaikalle jonne oli 2,5 kilometriä.

Seuraavalle majapaikalle tullessani olin jo huomattavasti väsyneempi ja mietin vain eväitteni vähyyttä. Olisin halunnut jäädä sinne yötä - olin kuitenkin kiivennyt ylämäkeä jo 4 tuntia. Paikalle tullessani pelästyin koska paikka oli tyhjä - sieltä ei siis saanut evästä. Söin onnettomat voileipäni ja vaihdoin lämpimämpään vaatekerrastoon. Pähkäilin hetken mitä tekisin - varaamalleni yösijalle olisi vielä 2,5 kilometriä ylämäkeä, mutta mitenkään en olisi jaksanut. Nyt jos kääntyisin takaisin ehtisin alas ennen pimeää. Käännyinkin ja tapasin hetken päästä korealaisen reppumatkaajan. Hän kysyi minne olin menossa ja mainitsin vain vuorenhuipun majapaikkani, Jungcheonin. Yritin kertoa hänelle etten mitenkään kuitenkaan jaksaisi sinne, mutta hänen mielestäni minun tulisi jatkaa. Jatkoinkin hänen perässä kiipeämistä ja hän jäi odottamaan joka kerta kun jäin puuskuttamaan. Hän puhui pelkästään koreaa minulle, mutta minun teki vain mieli itkeä.

Matka huipulle taittui hiljalleen - minä laskin askeleitani aina sataan kerrallaan ja mietin päässäni miten paljon se teki metreissa. Kahden tunnin kuluttua huokaisin helpotuksesta kun majapaikkamme häämötti edessä. Onneksi tapasin tämän korealaisen, ulkona alkoi jo hämärtää kun ehdimme perille ja jos jotain olisi sattunut, en olisi tiennyt mitä tehdä yksin.

Majapaikalla kaikki muut olivat tosi-vaeltajia; kaikilla Gore-tex vaatteet ja retkikeittimet ja kaikki. Minulla ei ollut muita eväitä kuin mitä majapaikalta pystyi ostaa, mistään aterimista puhumattakaan - ja kaikki vaatteeni olivat litimärät. Sama korealainen varmaan sääli minua ja tarjosi minulle päivällistä. Amerikkalaisvaeltaja taas läksytti minua kaikesta mitä tein väärin. Valot sammuivat yösijalla kello yhdeksältä ja kaikki menivät maate. Minä en saanut unta yhtään.

Aamulla oli herätys 5.50. Meille kerrottiin että vesisade oli yön aikana muuttunut lumisateeksi ja vuorta oli riepotellut lumimyräkkä koko yön läpi. Reitti jota olimme kiivenneet ylös oli satanut umpeen ja meidän oli kaikkien lähdettävä majalta yhdessä toista reittiä, koska reitti saattoi olla vaarallinen. Silloin olisi tehnyt mieli jäädä odottamaan vaikka helikopterikyytiä.

Puin päälle monta kerrosta ja ostin piikit lenkkareitteni alle. Kello 7.30 lähdimme koko ryhmän voimin. Retkiryhmä näytti todellisilta vuorikiipeilijöiltä. Ylitimme ensin korkeimman huipun 1707 metrissä ennen laskeutumista. Minua harmitti että näkyvyys oli niin huono - maisema huipulta kun on upea, vuoria niin pitkälle kuin silmä siintää. Alastulo oli tietenkin helpompi ja odotin kokoajan koska lumiraja tulisi vastaan. Lunta riitti kuitenkin ihan alas asti. Yön aikana useaan osaan Koreaa oli satanut ensilumi ja paikallisliikenne seisoi paikallaan monessa paikkaa.

Taksinmatkan, kaden bussimatkan ja kuuden tunnin päästä oli takaisin kotona.

Vaatteeni olivat edelleen läpimärät, olin väsynyt ja nälkäinen ja polviin sattui - mutta hitto mikä onni että lähdin matkaan! Ensi kerralla tosin tarkistan sääennustukset.

Jungcheonin majapaikalla

Retkiryhmämme

Eftermiddagsprogram

Eftermiddagarna är då vi jobbar. Vår främsta uppgift, förutom språkundervisningen, är att leka med barnen och fördriva tiden med dem. Ibland är det mer inspirerande, ibland mindre. Vissa dagar - då få barn dyker upp och då de helst leker ensamma med sina klistermärken, läser för sig själva eller leker med insekterna som de hittat på gatan - är det rentav tråkigt.

Vissa eftermiddagar är mer spännande än andra.

En eftermiddag nyligen bestämde de övriga lärarna att hela gruppen skulle gå till en park som låg på ca 20 min. promenadavstånd från vårt center. Stället var jättefint och jag hoppas vi går dit åtminstone en gång till.

Parken består av en damm och runt dammen löper en stig. Runtomkrig finns statyer och träningsmaskiner som påminner om vilken som helst gymutrustning.



















Om-seem, vår lärare. Seem är förkortning av sansengmin, lärare.


Eunmi, Da och Park-seem i bakgrunden


Utomhus är barnen helt förståeligt mer livliga och lättare att få kontakt med. Inomhus är det inte lika lätt. Vår favorit-syssla inomhus är bingo. Vi stal idén av en annan volontärgrupp och vid vårt ställe fungerar det som smort. En eftermiddag var vi stolta över att få (nästan) alla barn intresserade av en bingo-runda.

Vieraana Sandol Schoolilla

Viikonloppuna kävin moikkaamassa Sandol Schoolia heidän urheilupäivänsä.

Sandol Schoolissa työskentelee kaksi IWO vapaaehtoista; malesialainen Xinxi ja indonesialainen Amida. Sandol School sijatsee aivan Soulin pohjoispuolella, Sudong Myeongissa. Meille Yeongwolilaisille koulu on IWO projekteista omaa projektiamme lähimpänä, lähes kaikki projektit kun sijatsevat etelässä. Soul kun kuitenkin on niin massiivinen alue, kestää koululle köröttely bussin vaihtoineen yhteensä noin 5 tuntia Yeongwolista. Olin kuitenkin reipaasti yli puolet tästä ajasta Soulin sisällä...

Xinxi ja Ami asuvat, kuten Mirella ja Intan, koulunsa asuntolassa oppilaittensa kanssa. Heidän työpäivänsa alkaa aamujoogalla klo 7.30 ja loppuu myös paljon aikaisemmin kuin meidän työpäivä. Sandol school (joka käsittää yläasteen ja lukion) on ns. vaihtoehtoiskoulu ja oppilailla ei esim. ole kokeita ollenkaan. Valmistuttuaan oppilaat suuntaavat yleensä taide-alalle. Sandol on myös kristillinen koulu - yhteisiä rukoushetkiä on päivässä useita. Kaikki opettajat - ja oppilaatkaan - eivät kuitenkaan tunnusta kristinuskoa.

Kuten monissa muissa korealaisissa kouluissa, myös Sandolissa vietetään syksyllä urheilupäivää. Tällöin esim. pelataan eri palloilulajeja, painitaan perinteisesti ja yhteishenkeä kasvattaen vedetään lopuksi köyttä.

Oppilaitten vanhemmat olivat järjestäneet piknikin ja saavuin koululle juuri ajoissa syömään. Harva oppilas on alueelta kotoisin (lukukausimaksu kun on huima), joten urheilupäivänä koululla nähdään vanhempiakin.


Tässä tehdään lämmintä purtavaa. Valurautamuotteihin kaadetaan taikinaseosta ja papumuhennosta (read been paste, joka tosin on makeaa) ja hetken päästä valmistuu kalanmuotoinen "leivos". Monet katukauppiaat kaupungeissa myyvät samaa herkkua. Sandolissa myytiin myös esim. oppilaitten tekemää eko-shampoota ja hattaroita. Tuin koulun työtä ja ostin shampoota.





Tässä pelataan jalkapalloa, vastakkain oppilaat ja isät/opettajat. Junnut rökittivät isäpappoja, tuloksena 3-1.


Oppilaat jaettiin vuosiluokkiin ennen polttopallopeliä.


Perinteistä korelaista painia. Tässä painivat pojat, mutta kaikille oli omat sarjat: tytöille, äideille ja isille.

Minä, Ami ja Xinxi.

Purnausta!

Myönnetään - ei täällä kaikki kuitenkaan aina mene putkeen. Välillä jokin harmittaa tai sitten vain yksinkertaisesti ärsyttää.

Vähän ärsykkeitä korealaisittain ja meikäläisen silmään pistäviä kummallisuuksia (huom. pelkkää yleistämistä):

1. Kielimuuri. Ihan ymmärrettävää ja tällehän ei mitään voi. Joskus kuitenkin käännettynä jotkut kommentit kuulostavat näissä korvissa esim. epäkohteliailta.

2. Korealaisten tapa pilkata viimeistä/huonointa. Kaikissa matkaoppaissa ja maakuvauksissa kerrotaan miten koillis-aasialaiset, korealaiset mukaanlukien, eivät kestä nolaamisia ja välttävät myös muitten ihmisten nolaamista. Jotkut sosiaaliset tavat täällä kuitenkin pistelevät epäilyttävästi pohjoismaalaiseen silmään. Jos esimerkiksi leikitään ryhmässä tai oppilaitten joukosta joku mokaa, rankaistaan virheentekijää esim. laittamalla tämä tanssimaan tai laulamaan yksin koko ryhmän edessä. Luokassakin voidaan rankaista oppilasta pakottamalla tämä laulamaan tai tanssimaan hassusti. Voihan tämä jonkun mielestä ollakin ihan hauskaa, mutta meidän suomalaisten on täällä täytynyt huomauttaa että näin ei kyllä meilläpäin tehdä. Päinvastaisesti paras palkitaan tavaralla. Vähän epäreilua sekin koska parhaimmat oppilaat pitävät aina pintansa.

3. Korealaisten kovakouraisuus. Tällä kaikki lyövät kaikkia - leikkimielisesti tietty, mutta aina se ei siltä näytä. Lapset leikkivät usein kivi-sakset-paperi- klassikkoa, mutta hävinnyttä löydään. Oppilaat lyövät opettajia ja opettajat lyövät takaisin, joskus ilkeännäköisesti.

4. Hoono Enklannti. Eikä tässä mitään pahaa - mutta kun sitä on ihan kaikkialla. Poppiralleissa toistetaan jotain typerää lausetta englanniksi (joka ei välttämättä tarkoita mitään) ja kaikkien esim. paidoissa lukee jotakin englanniksi: usein vain paljon pitkiä sanoja peräkkäin lauseitten tarkoittamatta mitään. Hölmöintä ovat vakavat kirjoitusvirheet ja rivoukset paitojen printeissä. Ja pahimmat ovat rivoukset lasten paidoissa.

5. Muovia tuhlaavat elintarvikepakkaukset. Onko suklaapiparit pakko pakata pussin lisäksi pieniin laatikoihin ja käärittävä vielä erikseen muovikääreeseen?? Ja kahvia ei saa edes kahvilaan jäädessä muuhun kuin kertakäyttömukiin.

6. Joskus liian kohteliaat korealaiset. Välillä pitää myös sanoa oma mielipiteensä!

7. Vaatekaupoissa ei saa kokeilla vaatteita. Isoissa kaupoissa hälylaitteet ovat kiinnitetty strategisesti esim. paidan helmaan niin ettei paitaa saa vedettyä päälle. Pienemmissä kaupoissa taas myyjät älähtävät hälyyttävästi jos jotakin vaatepartta menee kokeilemaan (ilmeisesti pitää kysyä jos jotakin haluaa kokeilla - miksi? tai pikemminkin miksei saisi kokeilla?)

8. Ylisöpöily - liittyy ihan kaikkeen krääsään mitä ostaa voi. Tai ei se ehkä aina ärsytä, välillä vaan.

Kiitos ja anteeksi.

Mid Term Meet-up - mieletöntä menoa!

Aika rientää kun on hauskaa - niin myös täällä Koreassa!

Kaikki me vapaaehtoisethan tavattiin matkamme alussa ja viime viikolla oli vuorossa puolivälitapaminen. Joitakin vapaaehtoisia olin jo ehtinyt tavata, mutta useimpia en ollut nähnyt yli kuukauteen. Tapaaminen oli kuitenkin odotettu, koska me kaikkihan tehdään suunnilleen samaa erillämme - ja koska meillä ensitapaamisena oli niin hauskaa.

Paikkana oli Jeonjun kaupunki 4 tuntia täältä etelämpänä. Me asuimme Jeonjun Hanok Villagessa - eli kaupunkialueella josta löytyy paljon vanhanajantyylisiä puoteja ja tämä majatalo. Saimme kolmen päivän aikana kokea aimoannoksen korealaista kulttuuria. Jo itse Hanok kylä oli mielettömän hieno kokemus.

Hanok Village aluetta

Majatalomme. Asuimme kaikki taloissa tämän pihan ympärillä.

Asuimme maanmiestemme ja -naistemme kanssa (tai sitten naapurikansoittain) - joten saimme purkaa tuntemuksiamme suomalaisten kesken. Vasemmalta löytyy suihkulista, jonka meidän Mirella kyhäsi vähäisten suihkujen takia. Suomalaista tehokkuutta siis.

Suomalaisten Hanok- kämppä.

Leikimme kolmen päivän aikana paljon ns. ice breaking- leikkejä. Meillä oli tehtävänä projektiryhmittäin keksiä leikkejä joita opettaa muille ja meidän ryhmän oli unohdettava alkuperäinen leikkimme ja keksittävä joku hauskempi - muitten leikit kun olivat niin päättömän hauskoja. Lopuksi leikimme vain siksi että se oli sikahauskaa.

Kävimme ensinmäisenä iltana ulkona syömässä. Korealaisittain lisukkeista ei illallisella ollut puutetta...

...ja perinteinen korealainen aamupala on täsmälleen kuin lounas tai päivällinen - lisukkeita on vain vähemmän.

Suomalaistytöt tekevät Bibimbapia. Koreassa hyvin suosittu Bibimbap on kotoisin Jeonjusta. Ruokalajista löytyy paistettuja vihanneksia ja lihaa - kuten niin monet muut ruokalajit Koreassa Bibimbap ei ole mausteista tai höyryävän kuumaa.

Toisena päivänä kiersimme Jeonjua sekä yksin että oppaan kanssa. Tässä olemme Joseon dynastian muistopaviljonissa.

Kävimme myös katsomassa miten paperia valmistetaan perinteisin menoin.

Toisena iltana kävimme myös ulkona.

Tässä kuva paistetuista perhosentoukista. Rohkeimmat ulkomaalaiset uskalsivatkin maistaa, mutta itse en, vaikka kuinka yritin kerätä rohkeutta makgeollin avulla (riisiviini, maistuu kiljulta). Sorry, ensi kerralla.

Norae-bang - eli karaokehuone. Ihan älyttömän hauska paikka, jopa suomalaisen karaoken vihaajalle! Me oltaisiin haluttu jatkaa hippoja, mutta tyypit sulkivat paikan kesken menon....

Tunnelma vapaaehtoisten kesken on todella tiivis. Moni itkikin kun kolmantena päivänä tapaaminen loppui. Koska moni meistä on kovin kaukana kotoa, ovat muut vapaaehtoiset kuin perhettä meille. Päätimmekin ettemme voi lähteä maasta ilman vihoviimeistä, itsejärjestettyä tapaamista.

Sarah Saksasta tarvitsee kuitenkin koko rullan, koska hänen vapaaehtoisaika Koreassa loppui heti seuraavana päivänä - tyttö lähti Intiaan tekemään toista vapaaehtoisohjelmaa (vau!) !

Me ei kaikki kuitenkaan haluttu lähteä heti takaisin kotikaupunkeihimme ja koska viikonloppu oli vasta alkamassa päätimmekin 8 muun vapaaehtoisen kanssa käydä viettämässä viikonlopun kahden vapaaehtoisen (Mirellan ja Intanin) koululla, jossa lauantaina vietettiin 10-vuotis vuosijuhlaa.

Jotkut vapaaehtoiset työskentelevät siis kouluissa, ei iltapäiväkerhoissa kuten me. Tällöin on kyseessä joko yläaste tai lukio joka jollaintapaa eroaa massakouluista opetukseen liittyen. Mirellan ja Intanin koulu, Purunkum Highschool painottaa taideaineita ja esiintymistä muita kouluja enemmän, oppilaat asuvat asuntolassa ja nämä eivät esim. kävele koulupuvuissa kuten muut koululaiset. Vapaaehtoisetkin asuvat ja ovat oppilaittensa kanssa kellon ympäri, joten tunnelma oli kovin erilainen kuin meillä Yeongwolissa.

Purunkum Highschool.

Asuimme oppilaitten huoneissa. Ihanaa teini-tunnelmaa.

Myös tätä paikkaa reunustaa vuoret. Kuvaan sattui koulun oma norae-bang (eli karaokehuone)!

Oppilaitten töitä oli näytöllä vuosijuhlan takia. Kovin kauniita ja mielikuvituksellisia teoksia.

Lauantai-iltana seurasimme koulun juhlaesitystä. Oppilaitten esitykset olivat hienoja: tässä viittomankielinen musiikkiryhmä. Oppilaat kehottavat laulussa hymyilemään sateen läpi.

Me lukiolla.

Koko vapaaehtoisryhmä Jeonjussa. Nyt on jo ikävä näitä ihmisiä. Viikko oli takuulla paras kokemus tässä maassa - ja tapaaminen antoi uutta virtaa arkeen.