Vapaaehtoiselämä

Tänään sitä on kuukauden verran täällä niemimaalla porskuteltu. Aika kulkeekin lopulta aika nopeasti.

Jotkut ovat kyselleet tarkemmin miten asumme ja mitä täällä ylipäänsä teemme jne jne: ihan hyviä kysymyksiä ja ilmeisestikään en ole niitä tarpeeksi kaikille valottanut. Kerronkin nyt vähän tarkemmin Yeongwolilaisen vapaaehtoistyöntekijän arjesta.

Vapaaehtoistyöntekijä sanana hämää vähän - ei me täällä olla esim. pakkotyössä kellon ympäri tai taivastella paikallisen elämänlaadun kurjuutta laupiaan samarialaisen naamion takana (ei kukaan tuttu kyllä näin ole väittänytkään). Korean tasavalta on teollisuusmaa jossa BKT/hlö ja human development index-luvut ovat kuitenkin länsieuroopan tasolla.
Keskuksen oppilaat joitten englanninkielenopettajina toimimme, ovat kaupungin matalatuloisimpien perheitten lapsia. Matalatuloinenkin on aika suhteellista - kaikilla lapsilla on esim. siistimmät kännykät kuin meillä, siisteistä vaatteista nyt puhumattakaan. Keskuksella on myös varaa eri toimintoihin ja iltapäivisin esim. rakennamme milloin mitäkin pienoismalleja tai soittorasioita ja teemme ruokaa kotitaloustunneilla - lapsia opettaa myös erillinen liikunnanopettaja. Olin yllättynyt nähdessäni miten paljon virikkeitä keskuksen lapsilla on. Olin myös odottanut enemmän vastuuta meille vapaaehtoisille itse ohjelmien suunnittelusta ja toteutuksesta. Thaimaalainen vapaaehtoinen taas ei ole mitenkään halunnut uskoa että lapset kuuluvat low income- perheisiin.

Me osallistumme kaikkiin DODAM-keskuksen ohjelmiin ja leikimme kaikista nuorimpien lasten (ala-asteikäisiä kaikki) kanssa, mikä leikki heitä nyt eniten sillä hetkellä sattuukin kiinnostamaan. Vanhempien lasten kanssa yritämme olla enemmän kavereita. Yleensä työmme ei ole kovin raskasta, mutta englanninkielentunnit vaativat jonkinverran suunnittelua. Me toimimme kuitenkin pääasiassa englanninkielen tutoreina ja yritämme keskustella lasten kanssa vähän kaikesta. Englanninkielenopettajilla onkin huima kysyntä tässä maassa, jossa kova race-to-the-top- mentaliteetti vallitsee. Parhaimmat diilit ja työsuhde-edut saavat tietenkin englantia äidinkielenään puhuvat koulutuksen omaavat opettajat, mutta paremman puutteessa joku huonompikin vahtoehto sopii.

Itse tuntien sisältö onkin suurin kysymysmerkkimme täällä - miten tehdä hauskoja ja mielenkiintoisia, ei liian vaikeita tai helppoja, jokaiseen tasoon sopivia tehtäviä? Kaksi luokkaa (Yhteensä kolmesta: 6 yläasteikäistä poikaa, n.6 ala-asteikäistä tyttöä ja joukko ala-astelapsia kaupungin toisessa iltapäiväkeskuksessa. Yläasteikäisillä on tunti 4 kertaa viikossa, nuoremmilla 2 kertaa) olemmekin jakaneet niin että Eunmi opettaa enemmän tukea tarvitsevia oppilaita, minä pidemmälle ehtineita - Ratchanda auttaa sitten eniten apua tarvitsevassa luokassa. Yleensä sääntö on aika helppo - mitä suurempi luokka, sitä vaikeampi sitä on hallita. Englantia aletaan täällä lukea tosiaan 9 vuoden iässä, mutta useimmat englantia jo koulussa lukeneet oppilaamme ovat kokoajan ihan pihalla jopa hyvin yksinkertaisia tehtäviä tehdessämme. En tiedä englanninkielen opetuksen laajuudesta sen enempää, mutta joskus yläasteikäisten tehtävienratkomista katsellessa voi vain ihmetellä mitä siellä koulun enkuntunneilla oikein tehdään (tehtävämme eivät kuitenkaan niin vaikeita ole). Tietenkin oppilaitten väliltä löytyy eroja - ihan niin kuin missä tahansa oppiaineessa. Voi ollakin etten koskaan tule sisäistämään sitä miten vaikeaa englanninkielen oppiminen näille oppilaille on - enhän ole opettaja koulutukseltani.
Iltaisin kun pääsemme kotiin keskukselta, vietämme aikamme lähinnä kotona asunnollamme. Asunto on siisti, mutta askeettinen. Pinta-alaa yksiössämme on joku 25 m2 (asunnossamme on parvi, jolla nukun ylhäisessä yksinäisyydessäni - lattialla tietty). Kaupunki on pieni ja iltaohjelma rajattua - siksi siis hengaamme lähinnä vain kotona. Viikonloppuina voimme matkustella kauemmas tai nähdä lähipaikkakuntia. Eunmi on aina tylsistynyt kotona, mutta minulla ei ole mitään ongelmaa. Halusin jo pienenä säännöllisesti aikaa olla omissa oloissani - nytkin keksin aina ongelmitta ajanvietettä iltaisin: brittiläissketsejä youtubesta, kirjoja, musiikkia, sudokua, englanninkielisiä korealaisia nettisanomalehtiä, lenkkeilyä jne. Ja täällä pitää myös pestä pyykki manuaalisesti, joten siihen menee jonkun aikaa (eräs opettajista on tarjoutunut pesemään pyykkimme, muttemme kehtaa kanniskella kaikista vähäpätöisimpiä vaateparsia hänelle). Enemmän pelkäänkin että tiivis yhteisasuminen käy hermoille, kuin tylsyys.

Syömme kahdesti päivässä keskuksessa, jossa työskentelemme. Ruoka on hyvää: riisi on joka aterian kivijalka, lisukkeet vaihtelevat (kimchiä lukuunottamatta - se pysyy). Me istumme aina lattialla, mutta mitään oikeaa "istumistapaa" ei ole. Vähän tottumattomana "istujana" en kuitenkaan kovinkaan kauaa jaksa istua jalat ristissä. Haarukka esiintyy kattauksessa lähinnä vain jälkiruokaa tarjotessa - olen siis syönyt hedelmiä haarukalla. Keskus ja IWO tarjoavat meille asunnon ja nämä ateriat.

Vaikka täällä välillä jokin häiritseekin, ei se kuitenkaan ole ylitsepääsemätöntä. Unohdankin yleensä nopeasti kieli- tai opetusongelmat päivältä kunhan olen illalla päässyt takaisin asunnollemme, käynnistänyt tietokoneeni ja tarkistanut miten Suomi on herännyt uuteen päivään.

Rakkain terkuin,
Heny